Kuunokka

Vuoden ensimmäinen varsa. Sitä odotettiin Kuunokassa kuin kuuta nousevaa. Tai no, ketä minä huijaan, kauhulla sitä odotettiin. Olin jostakin kiven alta löytänyt Innalle kouluoriin, hannoverilaisen nimeltä Crane Rajasthan, suomikasvatusta. Nimi sen kertoi, olin viimein löytänyt Kurjenpesän kasvatin käyttööni ja olisin luultavasti käyttänyt oria vaikka aasille jos ei parempaa olisi ollut tarjolla. No onneksi oli, Inna. Inna ressu joka edelleen kaipasi terapiaa edellisen, jo 5-vuotiaaksi kääntyneen Nino-varsansa jäljiltä. Kollektiivinen huokaus kuului epäilemättä Suomenlahden rannikolta aina Tukholmaan saakka kun toivottua tammavarsaa ei taaskaan tullut. Innalle tilattiin kassillinen rauhoittavia ja useampi talliorja käytti palkkansa jääkiekkoilijan suojavarustukseen. Ainoastaan Hoffrénin Miro näytti suhtautuvan tulokkaaseen suurella mielenkiinnolla, suorastaan saarnasi miten tästä oriista kuullaan vielä ja vei sitä pyörätuoleineen kävelylenkeille ympäri tonttia. Oli siinä vierailla ihmettelemistä.

Ajan oloon alkoi käydä ilmeiseksi, että Mirolla saattoikin olla jokin pointti jutuissaan. Vielä vuosikkaanakaan Kobaksi nimetty varsa ei ollut yrittänyt syödä ketään, mikä oli aina positiivista, ja sen liikehdintä tarhassa tai vapaana maneesissa alkoi saada ihailevia katseita osakseen. Vahva tahto Koballa on, mutta ei mitenkään huonolla tavalla; pikemminkin ori on sisukas ja oman arvonsa tunteva. Se on itsevarma ja päättäväinen, mutta avoin nuori hevonen, josta pikkuhiljaa alettiin odottaa suuria.