Kuunokka

Arkhamin suorituksia seuranneet tietävät, että orin kohdalla päivän ensimmäinen jännitysmomentti koetaan usein jo ennen ensimmäistä tervehdystä. Ruunikko on vuosien mittaan tarjonnut yleisölle sen verran ikimuistoisia radalle tuloja, ettei aina ole ollut itsestään selvää, päästäänkö päivän kouluratsastusohjelmassa alkua pidemmälle – tai edes siihen saakka. Kun ratsukko viimein kääntyy keskihalkaisijalle, vaikein osa suorituksesta saattaa hyvinkin olla jo takana päin.

Kun Arkham myytiin Suomeen, moni oletti orin kilpauran olevan käytännössä ohi. Sen paluu radoille osoitti oletuksen ennenaikaiseksi. Arkham ei ehkä koskaan ollut teknisesti täydellinen kouluratsu: ravi jäi parhaimmillaankin melko tavanomaiseksi, eikä liikkeen elastisuus riittänyt aivan lajin terävimpään kärkeen. Laukassa tilanne oli toinen. Voimakas, kantava ja helposti koottava laukka antaa oriille mahdollisuuden suoriutua tehtävistä, joihin sen kokonaislaadun ei paperilla välttämättä odottaisi riittävän.
Arkhamista ei lopulta kuitenkaan tullut Grand Prix -hevosta. Sen sijaan siitä tuli ehkä jotain sille itselleen ominaisempaa: hevonen, jonka kilpailut muistetaan usein paremmin kuin niiden lopputulokset, vaikkei useinkaan täysin positiivisessa mielessä.

Se ei välttämättä jää orin ainoaksi perinnöksi. Arkhamin oma kilpailu-ura on osoittanut melko selvästi sekä sen vahvuudet että rajat, mutta jalostusoriina asetelma on toinen. Voimakas, kantava laukka, vahva fysiikka ja lähes liioiteltu itseluottamus ovat ominaisuuksia, joille löytyy käyttöä oikeanlaisessa yhdistelmässä. Jalostuksellinen kysymys onkin, pystyykö Arkham siirtämään jälkeläisilleen ne ominaisuudet, joissa se itse on poikkeuksellisen vahva, ilman niitä piirteitä, jotka ovat rajoittaneet sen omaa kilpailu-uraa.